Leffafriikkikö?

Olen aina tykännyt katsoa elokuvia - en vain oikeastaan koskaan ole keräillyt niitä omiin varastoihini. Viimeisen kuukauden aikana on tullut kuitenkin hankittua useampikin elävä kuva ja leffassakin on tullut käytyä normaalia ahkerammin. Parasta antia pitkästä aikaa oli Danny Boylen elokuva 127 tuntia, joka kertoo uskomattoman tositapahtumiin perustuvan selviytymistarinan.

Aron Ralston on ulkoilmaihminen, joka lähtee tutuksi tulleeseen erämaahan retkelle - ilmoittamatta kenellekään ja jättäen kännykän kotiinsa. Sattumalta ote lipsahtaa kapeassa kanjonissa ja samalla iso kivenjärkäle putoaa kiilaten Aronin käden kallionseinämän ja kiven väliin.

Aron on jumissa. Ketään ei ole missään kuulomatkan päässä. Hän tarkistaa varustuksensa - olisiko mukana työkalua, millä kiven saisi jotenkin siirrettyä. Juomavettä on vain vähän, ruokaa sitäkin vähemmän. Kylmän rauhallisesti Aron alkaa käydä läpi vaihtoehtojaan. Kiinalainen linkkuveitsi kuluu kiveä vasten äkkiä ja Aron kiroaa kun jätti sen aidon sveitsiläisen kotiin. Vesi alkaa säännöstelystä huolimatta loppua. Aika kuluu ja epätoivo kasvaa ja Aron alkaa kuvaamaan videokameralle muistoksi rakkaimmilleen. Lopulta Aronin elossapysymisvietti voittaa kaiken muun ja hän tekee epätoivoiselta tuntuvan ratkaisun saadakseen itsensä irti ahdingostaan.

Vaikka elokuva rakentuu miltei pelkästään Aronin loukossa olemiseen, se pitää katsojan otteessaan ja miltei piinaavassa jännityksessä loppuun asti. Elokuvasta löytyy myös huumoria rankasta tarinasta huolimatta ja se jättää katsojalle sekä helpottuneen että liikuttavan olon. Minua elokuva kosketti kovasti, niinkuin useimmiten tositarinoihin perustuvilla elokuvilla on tapana tehdä.

James Francon roolisuoritus Aronina on loistava. SheKnows Entertainment.